Eli nyt sit taas rauha maassa (poikaystävän suhteen)... Tai siis, musta tuntuu, et itellä depis-vaihe tulos, nyt sit vaan tääl kuntoutuskodissa laitettiin vaan viikon tavotehomma (kuntoutussuunnitelma), et saan hoidettua pakolliset arkirutiinit, ja et seuraillaan tilannetta, ja etten joutus meneen sairaalaan.

Viikon päästä katellaan sit uudestaan. Haluaisin vaihtaa rauhottavan (ei toimi) ja mielialalääkkeen johonkin toiseen, mut se lääkäri kusipää, puhuu vaan kuntoutumisesta, kun jos lääkkeet toimis oikein niin en mä tälleen hypoilis ja romahtelis :(((

Paitti menee kaikki lääkkeet oikeestaan satseina, kun iltasin niin paha olo, et rauhottuu. Sain kolmen kuukauden lääkkeet, imot kohta loppu ja rivat, et silleen.

Hienoa. Jos en saa toista rauhottavaa, niin kuses ollaan.Sit ne vaan loppuu kesken, ja seuraavat 3kk päästä. Muutenkin ollaan.

Niin pää paskana, jotenkin taiteilen niin, et meen lauantaina dokaan, en liikaa ja rauhottavia ettei tuu hirvee krapula. Jos pääsen kaverin työ, alotellaan ajoissa, vaihdan siel juhlakuteet ja bailataan, 12 takaisin ja hissukseen, nuquun ja "vahingossa" nukun iltapäivään. Hoitajia ei viikonloppuna. Toivottavasti onnistuu, kaveri ei oo viel varma. Mut huumeisiin en koske! En oo ikinä käyttäny, saisin, mut sit lähtis ihan perseelleen. Tän lääkityksen kun sais jotenkin kohdalleen, varmaan menis paremmin. Ja nää ohjaajat ei tiedä mitään et vedän noita nappeja kuin leipää, en hae kiksejä, mut toleranssi jo niin kova, ettei pari nappia auta. Mut ei muu auta, pakko, muuten tulee ahdistukset, pelkotilat ja muut kaikki kivat jutut. Vähän aikaa meni niin hyvin, ei ahdistanu ollenkaan, oli ihan normaali fiilis ja nyt taas sit läts. Kiva tää kaks-suuntanen, just diagnosoitiin, ite tajua siitä paskaakaan ja kukaan ei oikein kerro mitään ja lääkitys siis ihan perseellään ja ne vaan sanoo, et nyt on niin uutta kaikki, et katellaan myöhemmin. No sit varmaan osastolla, jos romahdan (voi luoja, toivottavasti en), menee toimintakyky enkä pärjää täällä, ja joudun sit taas sinne. Se on ihan hirveetä, se olo, ja siihen ei oikein auta mikään, kukaan ei oikeestaan voi auttaa mitenkään muuten kuin "olla tukena" ja silloin harvoin jaksan puhua. Et jos sairaalaan joudun, niin vaan siks, etten tällä pysty hoitamaan arkipäivän pyörittämistä. Sairaalassa sit vain venaillaan. Viimeks kesti melkein kuukauden ja se oli helvettiä.

Ei ne kauaa kestä, kuukausi yleensä maksimi. Ei niis logiikkaa oo, ne vaan tulee ja menee, en mä mitään ihmeempiä "laukasevia tekijöitä" oo huomannu, jotain varomerkkejä, mut ne vaan alkaa ja loppuu. Naks. Sit fysiikka pettää kun oon niin huonos kunnos, tärinää, ripulit, paniikkikohtaukset, kaikki, on niinkuin vanha mummeli ja säälittävä luuseri. Vihaan itteäni sellaisena. Kun on niin paska, ettei pysty mihinkään. Tuntee itsensä niin mitättömäksi.

Pitäs mennä nukkumaan, mutta otin ne pillerit, vähän tasanen olo, vuokrasin leffan, jos sais sen katottua ees loppuun. Lilja 4-ever. Mielenkiintoinen valinta, kai. En mä itteäni meinaa tappaa tai muuta (oon tehny itteni kanssa siitä sopimuksen). Se ei siis oo mikään "vaihtoehto". Enkä enää villtele. Vaikka kuinka paha olo olis. Mutta jos mä kuolisin nyt, jos Jumala ottais mut nyt, olis mun aika, niin mä olisin valmis. Mä oon ollu valmis jo niin kauan. Siinä leffan lopussahan se hyppää sillalta. Lentää, viimeisen kerran. Mä en voi ajatella tuollasia. Mutta vaikka toisinaan menee hyvin, mä oon toisinaan niin väsynyt. Elämiseen. Mutta koska kuolla en aio oman käden kautta, Jumala ei ole mua vielä päättänyt ottaa, niin elettävä on, ei jää vaihtoehtoja.

Onpas pirteää tekstiä. Mä en nyt tosiaan oikein voi hyvin. Paha olo, itkettää, vaikka otin ne lääkkeet. mutta tasanen, ei ahdista, on vain paha olo. Ja yksinäinen. Ja mun kaverin äiti soitti ja itkin silloin, enkä pystyny vastaamaan. Pitää soittaa sille takaisin huomenna.

Mun ruokahalu on kadonnut miltei kokonaan. En tiedä koska ne huomaa että oon laihtunut. Mulla on alkamassa ilmeisesti anoreksia uudelleen, mutta en kirjoita siitä tässä. Mulla on toinen blogi sitä varten ja se on yksityinen. Se halua että kukaan lukee sitä. Joku tuttu, joku jolla on anoreksia. Se on liian rankkaa tekstiä Mut treenaan tunnin päivässä. En osaa lopettaa. Mutta jos menee liian pahaksi, niin kai sit asialle tehdään jotain. Mikä tuntuu ihan hirveältä. Mä vain haluan laihtua vielä vähän. 3 kiloa, ei se paljon ole. Oon nyt 164/53. Mut lähinnä lihasta, treenaan painoharjottelua, et se kai nostaa painoa jonkin verran, ne lihakset. Mut se 50 kiloa. Sitten on lopetettava, on pakko, tai en pysty enää. Ja painan hups taas 40 kiloa. Vaikea syödä kun ei oo ruokahalua. Mut mä yritän parhaani. Pakko lopettaa, tämäkin alkaa ahdistamaan. Menen takaisin sen leffan pariin.