Itkin sitten melkein kokoajan.. (lääkkeet vaikuttaa, väsyttää). Kumpa mäkin voisin lentää, saada siivet selkään, lentää. Mutta maanpäällä on tallusteltava. Ehkä huominen on parempi päivä.

Eli nyt sit taas rauha maassa (poikaystävän suhteen)... Tai siis, musta tuntuu, et itellä depis-vaihe tulos, nyt sit vaan tääl kuntoutuskodissa laitettiin vaan viikon tavotehomma (kuntoutussuunnitelma), et saan hoidettua pakolliset arkirutiinit, ja et seuraillaan tilannetta, ja etten joutus meneen sairaalaan.

Viikon päästä katellaan sit uudestaan. Haluaisin vaihtaa rauhottavan (ei toimi) ja mielialalääkkeen johonkin toiseen, mut se lääkäri kusipää, puhuu vaan kuntoutumisesta, kun jos lääkkeet toimis oikein niin en mä tälleen hypoilis ja romahtelis :(((

Paitti menee kaikki lääkkeet oikeestaan satseina, kun iltasin niin paha olo, et rauhottuu. Sain kolmen kuukauden lääkkeet, imot kohta loppu ja rivat, et silleen.

Hienoa. Jos en saa toista rauhottavaa, niin kuses ollaan.Sit ne vaan loppuu kesken, ja seuraavat 3kk päästä. Muutenkin ollaan.

Niin pää paskana, jotenkin taiteilen niin, et meen lauantaina dokaan, en liikaa ja rauhottavia ettei tuu hirvee krapula. Jos pääsen kaverin työ, alotellaan ajoissa, vaihdan siel juhlakuteet ja bailataan, 12 takaisin ja hissukseen, nuquun ja "vahingossa" nukun iltapäivään. Hoitajia ei viikonloppuna. Toivottavasti onnistuu, kaveri ei oo viel varma. Mut huumeisiin en koske! En oo ikinä käyttäny, saisin, mut sit lähtis ihan perseelleen. Tän lääkityksen kun sais jotenkin kohdalleen, varmaan menis paremmin. Ja nää ohjaajat ei tiedä mitään et vedän noita nappeja kuin leipää, en hae kiksejä, mut toleranssi jo niin kova, ettei pari nappia auta. Mut ei muu auta, pakko, muuten tulee ahdistukset, pelkotilat ja muut kaikki kivat jutut. Vähän aikaa meni niin hyvin, ei ahdistanu ollenkaan, oli ihan normaali fiilis ja nyt taas sit läts. Kiva tää kaks-suuntanen, just diagnosoitiin, ite tajua siitä paskaakaan ja kukaan ei oikein kerro mitään ja lääkitys siis ihan perseellään ja ne vaan sanoo, et nyt on niin uutta kaikki, et katellaan myöhemmin. No sit varmaan osastolla, jos romahdan (voi luoja, toivottavasti en), menee toimintakyky enkä pärjää täällä, ja joudun sit taas sinne. Se on ihan hirveetä, se olo, ja siihen ei oikein auta mikään, kukaan ei oikeestaan voi auttaa mitenkään muuten kuin "olla tukena" ja silloin harvoin jaksan puhua. Et jos sairaalaan joudun, niin vaan siks, etten tällä pysty hoitamaan arkipäivän pyörittämistä. Sairaalassa sit vain venaillaan. Viimeks kesti melkein kuukauden ja se oli helvettiä.

Ei ne kauaa kestä, kuukausi yleensä maksimi. Ei niis logiikkaa oo, ne vaan tulee ja menee, en mä mitään ihmeempiä "laukasevia tekijöitä" oo huomannu, jotain varomerkkejä, mut ne vaan alkaa ja loppuu. Naks. Sit fysiikka pettää kun oon niin huonos kunnos, tärinää, ripulit, paniikkikohtaukset, kaikki, on niinkuin vanha mummeli ja säälittävä luuseri. Vihaan itteäni sellaisena. Kun on niin paska, ettei pysty mihinkään. Tuntee itsensä niin mitättömäksi.

Pitäs mennä nukkumaan, mutta otin ne pillerit, vähän tasanen olo, vuokrasin leffan, jos sais sen katottua ees loppuun. Lilja 4-ever. Mielenkiintoinen valinta, kai. En mä itteäni meinaa tappaa tai muuta (oon tehny itteni kanssa siitä sopimuksen). Se ei siis oo mikään "vaihtoehto". Enkä enää villtele. Vaikka kuinka paha olo olis. Mutta jos mä kuolisin nyt, jos Jumala ottais mut nyt, olis mun aika, niin mä olisin valmis. Mä oon ollu valmis jo niin kauan. Siinä leffan lopussahan se hyppää sillalta. Lentää, viimeisen kerran. Mä en voi ajatella tuollasia. Mutta vaikka toisinaan menee hyvin, mä oon toisinaan niin väsynyt. Elämiseen. Mutta koska kuolla en aio oman käden kautta, Jumala ei ole mua vielä päättänyt ottaa, niin elettävä on, ei jää vaihtoehtoja.

Onpas pirteää tekstiä. Mä en nyt tosiaan oikein voi hyvin. Paha olo, itkettää, vaikka otin ne lääkkeet. mutta tasanen, ei ahdista, on vain paha olo. Ja yksinäinen. Ja mun kaverin äiti soitti ja itkin silloin, enkä pystyny vastaamaan. Pitää soittaa sille takaisin huomenna.

Mun ruokahalu on kadonnut miltei kokonaan. En tiedä koska ne huomaa että oon laihtunut. Mulla on alkamassa ilmeisesti anoreksia uudelleen, mutta en kirjoita siitä tässä. Mulla on toinen blogi sitä varten ja se on yksityinen. Se halua että kukaan lukee sitä. Joku tuttu, joku jolla on anoreksia. Se on liian rankkaa tekstiä Mut treenaan tunnin päivässä. En osaa lopettaa. Mutta jos menee liian pahaksi, niin kai sit asialle tehdään jotain. Mikä tuntuu ihan hirveältä. Mä vain haluan laihtua vielä vähän. 3 kiloa, ei se paljon ole. Oon nyt 164/53. Mut lähinnä lihasta, treenaan painoharjottelua, et se kai nostaa painoa jonkin verran, ne lihakset. Mut se 50 kiloa. Sitten on lopetettava, on pakko, tai en pysty enää. Ja painan hups taas 40 kiloa. Vaikea syödä kun ei oo ruokahalua. Mut mä yritän parhaani. Pakko lopettaa, tämäkin alkaa ahdistamaan. Menen takaisin sen leffan pariin.

Se sai heti lähetteen, pääsee väliaikaiselle osastolle. Sanoi että voi heti paremmin, että kivi vierähti sydämeltä. Nyt mäkin alan rauhoittua (15 opamoxin jälkeen). Stressasin lähinnä sitä että pääseekö. Onneksi pääsi. Nyt tiedän että se saa hoitoa ja voi levätä.

Mun oma pää vähän sekaisin, oon treenannut tänään yhteensä 2 tuntia kun oon odotellut kuulumisia, se rauhoittaa mua. Se on ollut vain, kokoajan odottaa mitä uutta kuuluu. Tiesin että hän pärjää, mutta silti olin huolissani. Hän on minulle hyvin rakas.

Huomenna jos pääsisin katsomaan häntä, en tiedä mitä mieltä ohjaajat siitä ovat tosin. Että "jaksanko". Niistä ei ikinä tiedä.

Toivottavasti asiat kääntyy taas parhain päin, toivotaan.

Se on nyt päivystyksessä odottamassa.. Sanoo ettei huolehdi, se pärjää kyllä. Mä sain 15 opamoxia 15mg, tein vaihtokaupan yhden toisen potilaan kanssa. Otan niitä illalla imojen kanssa, selviän tästä illasta. Huomenna tulee hoitaja. Kerron sitten tästä kaikesta.

Jos se pääsee sinne osastolle, se on 60km täältä. Mulla on vielä opiskelijakortti, pääsen halvalla. Jos se pääsee sinne, sinne se haluaisi. Lepäämään. Ja uudelleensuunnittelemaan avohoitoa.

Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin..

Odotan että soittaa kun on päässyt lääkärille.

Tuli juuri meseen, sillä myös mt-ongelmia, sanoi että ei nyt voi hyvin, sen on pakko päästä jonnekin, annoin Mobilen numeron ja se soittaa nyt parhaillaan, toivottavasti se menee sinne ja saa olla yötä, sanoi että haluaisi ehkä hetkeksi sairaalaan. Se ei ole itsetuhoinen, se on vain ollut liian pitkään yksin kotona ja nyt se ei enää kestä. Mä yritän pysyä rauhallisena, koska mäkään en voi hyvin nyt, voinu koko viikonloppuna, mä oon kuntoutuskodissa ja täällä ei ole viikonloppuisin tai iltaisin ohjaajia. Mä oon silti huolissani, hirveän huolissani. Mä vain pelkään että romahdan, jos alan nyt auttamaan sitä myös omalla tahollani, niin hirveän itsekeskeistä, mutta mä oon nyt romahtamispisteessä, pelkään, että muuten mä menen sekaisin. Mä välitän siitä hirveästi, ihan hirveästi. Mun sydän on kuin musertumassa, mä haluan auttaa, tukea, mutta jos menen mukaan, mä saatan mennä nyt samaan kuiluun. Mä vain odotan että tulee häläri, että mitä siellä sanottiin. Edelleenkään ei mitään, se on ehkä hyvä, ne puhuu, jos se pääsis suoraan päivystävälle ja osastolle. Mulla on Imovaneja, otin niitä ja opamoxia ja rivatrilia, hyvään aikaan, muuten olisin ihan hysteerinen, ne vaikuttaa nyt.

Tuli häläri, se pääsee päivystävälle, toivottavasti suoraan osastolle pääsee.

Mitä mä teen, mitä mä teen????

Se lähtee nyt sinne, en voi nyt muuta kuin odottaa..

(Ja ottaa lisää Imovaneja)